Keskityn toistaiseksi enemmin toiseen blogiini, joka on ollut pitkään ihan turhan panttina: Autiolla saarella kaksi viikkoa.

Ihanaa, ylellistä ja taivaallista, että Downton Abbey jatkuu taas ykkösellä. Toista tuotantokautta alettiin näyttää viikko sitten tiistaina ja tänään tulee toinen jakso näistä kahdeksasta. Mitään muuta katsomisen arvoista ei telkkarista sitten tulekaan. Panee miettimään, onko mitään järkeä maksaa tv-lupamaksua...

Teiniellille olen yrittänyt etsiä tv-tikkua läppäriin. Siis sitä sellaista tv-korttia tai mikä nyt onkaan. Ostin jo yhden joululahjaksi, mutta se piti palauttaa kun oli risa ja liike sanoi, ettei heillä edes ole uutta eivätkä tiedä milloin niitä tulee. Antoivat rahat takaisin ja kehottivat pahoitellen etsimään toisesta liikkeestä. Tänään kävin toisessa liikkeessä. Ei ollut. Mistä ihmeestä niitä saa??!

Kovin oli kirkas, kuulas ja kylmäkin talvipäivä tänään. Kaunis ja aurinkoinen. Mutta niin raakaa tuollainen valo, etten uskaltanut lähteä edes valokuvaamaan. Haluan tehdä lenkkini aamulla ennen auringonnousua ja illalla auringonlaskun jälkeen. Pimeässä ja hämärässä on ihana kävellä! Vaikeampaan suuntaan ollaan menossa, kun kevät tulee ja päivät muuttuu valoisammiksi. Ihanaa toki, kun päivä kestää pidempään, mutta täytyy yrittää tehdä joku asennemuutos ulos menoon, että osaa valoisassakin lähteä.

Aloitin tämän blogin vuosi sitten tammikuussa ja päätin silloin, että aion pitää tipattoman vuoden 2011. Tuo päätös on pitänyt, eli edelleen jatkuu vuosi sitten aloitettu tipaton tammikuu. Menköön toinen vuosi tähän perään tai olkoon menemättä. En ole muuttunut absolutiksi mitenkään tarkoituksella, jos joskus tekee mieli juoda siideri, niin juon sen, mutta toistaiseksi ei ole tehnyt mieli.

Muutama päivä sitten ihmettelin mokkapalojen suosiota ja sitten niitä piti tehdä itsekin. Ja taas vahvistin saman vanhan päätelmäni, että nämä eivät vaan ole minun tyyppisiä kahvileipiä.

Kamalan rumiakin niistä tuli, kun tuota kuorrutetta ei riittänyt kunnolla reunoille eikä tarpeeksi paksua kerrosta keskimmäisiinkään paloihin. Ehkä nämä nyt olivat sitten elämäni viimeiset mokkapalat.

Loppiaiskinkku. Joulun 8-kiloinen meni liian nopeasti, en tainnut syödä siitä kuin kaksi siivua ja johan loppiaisena alkoi tehdä mieli uutta. No, tästäkin söin eilen siivun tai kaksi ja huomaan ettei enempää tee mielikään. Tämä oli 4,5 kiloinen kinkku ja nyt siitä ei kyllä enää montaa kertaa syödä. Hyvin on tehnyt kauppansa.

Joululahjasuklaita tuhlattiin leivontaan. Tämä on valkosuklaakakku, jonka hyydyketäytteeseen sai tuhlattua paljon valkoista tobleronea ja päälle after eihgt -konvehteja. Niiden lisäksi pinnalla oli marianne-crushia.  Erinomainen suklaakakku.

Löysin Liioliin blogista kirjameemin, johon pitänee vastata. Tämä oli tarkoitettu varsinkin sellaisille bloggaajille, jotka eivät pidä lukupäiväkirjaa.

Aakkoshaasteen B -kirjaimeksi tuli valittua Blockin Unohdettujen tarinoiden kirja, joka kertoo varhain alkavasta Alzheimerin taudista. Kirjassa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain ja lopussa ne yhtyvät yhdeksi. Tämä ei kyllä ollut ihan minun kirjani. Enemmin olisin nauttinut maanläheisemmästä alzheimer-potilaan ja omaisten kuvauksesta ja arkipäivästä, en niinkään näistä tietoiskumaisista ja kuitenkin kuvitteellisista alzheimer -selvityksistä. Oma viehätyksensä ja jännityksensä näissäkin juonenväännöksissä oli.

Vuoden 2011 googlatuin resepti on kuulemma mokkapalat. En ymmärrä mikä siitä tekee niin suositun enkä myöskään sitä, miksi mokkapaloista puhutaan kuin jostain klassikosta tai instituutiosta. Mokkapalan kulta-aikaa on ollut 80-luku ja ”kaikki” ovat tehneet niitä silloin. Ketkä ihmeen kaikki? En minä vaan ikinä tehnyt. En muista että myöskään olisimme yläasteen kotitaloustunneilla niitä tehnyt, vaikka 80-luvun lopulla yläastetta kävinkin. Meillä ei myöskään kotona koskaan oltu tehty mokkapaloja. Eikä silloin kukaan tuttavistani tehnyt mokkapaloja. Toki joskus jossain kahvipöydässä sellaisia oli tarjolla, mutta ehkä sitten en vaan kiinnittänyt asiaan huomiota, kun en ole koskaan mistään suklaakakuista tykännyt.

Äidin keittokirjasta (varmaan vuodelta 50 tai 60?) kopioin reseptin, jonka nimi oli rakkauden makupalat. Ne olivat kuin mokkapaloja, mutta ilman kaakaota. Tai sitten niissä oli vain hyvin vähän kaakaota ja enemmin kahvia. Itse tein niitä muutaman kerran. Välillä enemmällä kaakaolla ja välillä vähemmällä ja totesin, ettei mokkapalat ole todellakaan mistään kotoisin. Kirjekaverini kanssa vaihdeltiin reseptejä joskus ennen vuosituhannen vaihtumista ja hän lähetti kerran reseptin nimeltä ruotsinparas, se oli myös mokkapalaresepti.

Olisiko nyt aika ottaa vahinko takaisin ja tehdä mokkapaloja! Tyytyisinkö omiin resepteihin, vai googlaisinko mokkapaloja...

Alasalmi avasi nyt aloittamani kirjojen aakkoshaasteen. Ja tämä oli kolmas lukemani Alasalmi. Olen ihan ihastunut. Jo aiemmin olen todennut, että nämä pitäisi filmata, niin tulisi upeita tummasävyisiä kotimaisia kauhuleffoja (olettehan nähneet myös upean Kaivo -elokuvan?!)

Metsäläiset kertoo nuoresta parista, joka pakenee kaupungin hulinaa ja löytää unelmiensa asunnon maalta vanhasta koulusta. Koulu kunnostetaan asunnoksi ja pikkuhiljaa paratiisiin alkaa hiipiä niitä tummempia sävyjä. Alasalmi on mestari tällaisessa hiipivässä  ja koukuttavassa jännityksessä. Aina mennään vaan syvemmälle. Tämä kirja kävi keskimmäisessä osassaan ihan siellä kuvotuksen rajamailla, välillä oli jopa vaikea lukea ja sietää. Lohduttomuus oli sana, joka tästä jäi mieleen. Mutta kirjan tarina oli nerokkaan kirpaiseva.

Muutamissa kirjablogeissa seikkaillessani olen törmännyt niissä erilaisiin lukuhaasteisiin. Nyt vuoden alusta on hyvä aloittaa itsekin sellainen. Haastan itseni aakkoshaasteella, eli luen järjestyksessä kirjoja kirjoittajan sukunimen mukaan aakkostettuna. A:sta Ö:hön. En valitse mitään tiettyä genreä, koska luen lähes kaikenlaista kirjallisuutta. Enkä hyväksy ”väärässä järjestyksessä” luettuja kirjoja. Esim. kun nyt luen Rönkää, niin en hyväksy sitä R-kohtaan, koska en ole lukenut aakkosia sitä ennen. Ensin pitää lukea A-kirja, sitten B-kirja… muut epäjärjestyksessä luettavat ovat välikirjoja, joita en ota haasteeseen mukaan. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tänään kirjastoon =).

Mistähän pakkomielteestä tällainen listahulluus kertoo? Pienessä mielessäni mietin mitä muitakin listoja tai seurantoja voisi näin vuoden alusta näppärästi aloittaa…Joskus olen muistaakseni listannut kaikki lasten vuoden aikana sairastamat flunssat ja tulin siihen tulokseen, että olemme keskiarvolapsiperhettä terveempiä.

Niin, se Teiniellin vuodenvaihdekin meni sitten ihan hyvin, vaikka kovasti huolehdin miten kaksi alaikäistä teinityttöä vieraassa kaupungissa keksii tehdä. Ei tullut soittoa poliisilta, sosiaaliviranomaisilta eikä sairaalasta. Oli sitten vuodenvaihteessa mukana alkoholia tai ei, niin tuli ainakin ehjänä reissulta kotiin sunnuntai-iltana. Hyvin oli osannut itse oikeat bussivaihdot vieraissa kaupungeissa.

Uuden Vuoden lupauksena voisin ehkä pitää sitä, että yritän vierailla mahdollisimman monissa uusissa blogeissa ja kommentoida monia.

Vuosi 2011 oli paljon lukemisen aikaa, vaikka en päivittänytkään blogiini kaikkia lukemiani kirjoja, kuten aluksi oli tarkoitus. Niitä alkoi olla niin paljon, että en jaksanut parin päivän välein kirjoittaa kirja-arvostelua. Täytyy tunnustaa, että laiminlöin aika pahoin muita tehtäviäni kirjojen kustannuksella.

Viimeksi päivitin kirjalistaa lokakuun alussa, tässä lista sen jälkeen lukemistani kirjoista:

Lihavoidut ovat listan parhaita ja niistä suurimman yllätyksen tarjosi Enni Mustosen Vihreän kullan maa. Siitä tehty tv-sarja on nimittäin luokattomin ja surkein viritelmä mitä telkkarista on koskaan tullut. Se on oikea vitsi, jota jaksoimme nauraa, päivitellä ja kauhistella joskus muinoin.  Kolmesta osasta koottu kirja sen sijaan oli hyvä. Ei listan paras, mutta hyvä.

Vuoden aikana tuli luettua yhteensä 88 kirjaa.